Jouluun laskeutuminen alkoi minulle tänä vuonna siitä, kun istahdin kirkonpenkkiin. Ilmassa oli samaan aikaan jotakin malttamatonta ja jotakin rauhallista – sellaista erityistä odotusta, joka kuuluu lasten joulujuhlaan kirkossa.
Toisella puolen käytävää vilkkuivat iloiset silmät, ja kuoronpenkeillä jännitettiin muistaako jokainen oman vuoronsa. Kirkko täyttyi kirkkaasta ja reippaasta laulusta, kun kakkosluokkalaiset pääsivät ääneen. Ari-opettajan säestys soi pehmeästi ja kauniisti.
Hannu-pappi puhui sanoista. Siitä, kuinka lempeät sanat rakentavat siltoja ja miten oikeat sanat hälventävät pelkoa. Hannu muistutti, että hyvä on sitkeämpää kuin pimeys, ja hyvä voittaa lopulta aina.
Joulukirkossa oli taikaa. Muistin että tässä ajassa ja tässä kylässä meillä on laulajia, jotka täyttävät kirkon ja sanoja, jotka kantavat ja rakentavat.
Joulun vietto jatkuu – toivottavasti juuri sellaisena, kuin toivot.